Anna Eriksson, väristyksiä vereslihalla

Anna Eriksson yhtyeineen esiintyi Turun
Logomossa 23. lokakuuta 2013.

Muistan sen päivän ikuisesti.
Se oli päivä, jolloin rakastuin Anna Erikssonin ajatuksiin.
Se päivä oli perjantai 20. huhtikuuta 2012.
Aamu oli alkanut varsin normaalina kirjoitustöitä tehden ja verkossa surffaillen.
Siihen tuli muutos, kun Facebook tarjosi tiedon laulajattaren haastattelusta Aamulehdessä otsikolla "Anna Eriksson puhuu suunsa puhtaaksi suomalaisesta levybisneksestä."
Pakkohan moista oli klikata.

"Kaikki muut tahot tällä alalla, siis levy-yhtiö, keikkamyyjä ja keikkapaikat, pyrkivät saamaan sinusta maksimaalisen tuoton. Tietysti voisin tehdä 20 keikkaa kuukaudessa ja korjata helvetilliset rahat, mutta olen mieluummin kotona, teen kappaleita ja elän kuitenkin ihan ok. Käyn Lidlissä ruokaostoksilla ja olen onnellinen siitä, että minulla on tasapaino." (Anna Eriksson Aamulehdessä 20.4.2012)

Annan puheet olivat raikas tuulahdus sinne mainospuheiden, itsekehun ja itsepetoksen kyllästämään musiikkiteollisuuden maailmaan, missä jokaisen artistin kuuluu käyttäytyä tietyn koodiston ja kirjoittamattomien lakien mukaisesti, ettei vahingossa tulisi sahanneeksi omaa oksaansa.
Juttua lukiessani arvostukseni Annaa kohtaa vain lisääntyi. Tällä naisella on todellakin pokkaa puhua näkemistään ja kokemistaan epäkohdista. Hymyilin näyttöpäätteeni äärellä tyytyväisenä.
Tunnistin Annan kirjoituksissa monta sellaista epäkohtaa, jotka nostin esille omalla tavallani jo esikoiskirjassani Härmägeddön - vuoteni suomirockissa.
Luin juttua lisää.

"Jos musiikkia lähdetään tekemään tuolla ajatuksella, ollaan jo heti menossa vahvasti pieleen. Musiikin tarkoitus on herättää tunteita ja kaikki laskelmointi on väärää. Levyjä tehdään vain radiosoittoa ajatellen, ja sen myötä musiikista häviää persoonallisuus." (Anna Eriksson Aamulehdessä 20.4.2012)

Tekstiä näkyi jaettavan villisti Facebookissa. Annan purkaus herätti alalla luonnollisesti myös toisenlaisia reaktioita. Sellaisia, joiden mukaan Annan ei olisi pitänyt lausua tällaisia ajatuksia. Annaa kritisoivien mukaan nämä olivat katkeran ihmisen puhetta. Sellaisen, jonka levyt eivät enää myy. Epäkiitollisen artistin purkauksia. Tietämättömyyttä.
Annan puheet osoittivat todeksi sen, ettei Suomessa kestetä kritiikkiä. Omaan alaan liittyvä kritiikki koetaan henkilökohtaisena loukkauksena, vaikka ihmisiä ei olisi henkilöity.
Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa.

"Kritiikki osuu aina omaan nilkkaan. Jos uskaltautuu puhumaan asioista suoraan, mediassa se tulkitaan kateellisuudeksi tai mustamaalaamiseksi. Kriittisyyttä pidetään omaneduntavoitteluna ja huomionhakuisuutena. Ei voida kuvitellakaan, että sen takana voisi olla pyrkimys yhteiseen hyvään tai halu nostaa puheenaiheeksi asioita, jotka vaikuttavat koko kulttuurikenttään." (Anna Eriksson kolumnissaan Turun Sanomissa 1.11.2013)

Tunnistin tuon Annaa kohdanneen kritiikin liian hyvin. Itse olin törmännyt siihen siinä vaiheessa, kun pyydettäessä ryhdyin kirjoittamaan muutamia levyarvosteluita Rumba-lehteen 15-16 -vuotiaana. Silloin, kun lukija oli eri mieltä toimittajan kanssa jostakin, mentiin lukijapalautteessa mieluummin henkilökohtaisuuksiin kuin puututtiin kritiikkiin.
Se on mielestäni aika tyypillinen itsesuojelumekanismi meille suomalaisille.
Kunhan vedät tekohymyn naamalle ja taputtelet kaikkia selkään, menee hyvin. Jos kritisoit, joudut vaikeuksiin.
Anna oli kyllästynyt tekohymyilyyn ja teeskentelyyn.

"Suosio taiteessa on täysin epäolennainen asia. Oikeastaan pitäisi pyrkiä olemaan mahdollisimman epäsuosittu. Silloin ainakin tekisi asioita sydämellä, eikä vain suosiota miettien." (Anna Eriksson Aamulehdessä 20.4.2012)

Huomasin jo varhain, että kirjoitukseni herättivät tunteita. Halusin sitä tai en. Siinä elämäntilanteessa mieluummin en. Kun yläasteopettajat yrittivät murtaa villin teinipojan psyyken tai omat vanhemmat riitelivät liiankin kanssa, muodostui pelastukseksi musiikki.
Musiikki ja kirjoittaminen.
Kohtaamini reaktioihin en ollut varautunut. Se mursi muutenkin heiveröisellä itsetunnolla varustetun teinipojan psyyken. Sen itsetunnon, jota oli yritti vahvistaa alkoholilla.
Se oli henkireikä omassa henkilökohtaisessa helvetissä.
Jossakin vaiheessa suljin kaikki tunteet ympäriltäni. Turrutin itseni. Olin elävä kuollut. Tapoin kaiken pahan. Koen elämässäni olleen puolentoista vuoden mittaisen mustan aukon, mistä en muista mitään. En halua muistaa. Suljin kaikki tunteet yhteen huoneeseen ja heitin avaimen viemäriin.
Kai sitä voi masennukseksikin kutsua.

"Ajattelin lopettaa urani ensi kertaa jo 25-vuotiaana." (Anna Eriksson Turkulainen-lehdessä 22.10.2013)

Rakkaus musiikkiin sekä taiteeseen herätti minut henkiin ja palautti maailmaan, josta tiesin jo enemmän.
Sain matkustella ja tavata maailmantähtiä, jotka söivät, joivat, paskansivat ja puhuivat samalla tavalla kuin minäkin.
Se antoi perspektiiviä. Tässä ollaan samassa veneessä kaikki tyynni. Pyörittiin keikoilla, baareissa ja kekkereissä selkään taputtelemassa tai taputeltavana.
Yritin miellyttää ihmisiä ympärilläni. Mitä enemmän miellytin, sitä enemmän sain taputuksia selkääni. Mitä enemmän hymyilin kuminaamahymyllä, sitä enemmän sain juomalippuja. Sitä enemmän huono olo vain kasvoi. Sitä enemmän piti turvautua keinoihin, jotka turruttivat omat tunteet.
Teeskennellä. Feikata. Pettää itseään.

"E­del­leen pe­rään­kuu­lu­tan omaa vas­tuu­ta te­ke­mi­sis­tään. Sen si­jaan, et­tä syyt­tää toi­sia, voi­si kat­soa pei­liin." (Uni­ver­sal Mu­si­cin silloinen ko­ti­mai­sen tuo­tan­non pääl­lik­kö Ka­ri Hyn­ni­nen suomalaisten musiikkialan ammattilaisten Ku­ka Mi­tä Häh -ryh­mäs­sä Fa­ce­boo­kissa 8. 4.2013 Annan annettua haastattelun Helsingin Sanomien Kuukausiliitteelle)

Tunnistan Annan kohtaamassa kritiikissä itseni. Tunnistan ne syyt, miksi Annalle muodostui paha olo. Toisin kuin esimerkiksi Kari Hynninen yllä luulee, Anna katsoi peiliin – eikä pitänyt näkemästään. Ymmärsin Annan syyt, miksi hän koki tarpeen puhdistautua. Hän koki itsensä likaiseksi. Likaiseksi ja musiikkibisneksen tahrimaksi huoraksi.
Tämä on Anna Erikssonin Puhdistus.
Tällä hän on päättänyt putsata oman pöytänsä, tuulettaa ilmapiiriä, tampata matot, pestä ikkunat ja puhdistaa sielunsa kaikesta siitä paskasta, mitä omaan kotiin on vuosien varrella tarttunut.
Itse taisin toimia vähän samoin Härmägeddön-kirjassa.
Ilmeisesti kaikki eivät koe tapahtumia samoin tavoin. Ainakaan sen perusteella, miten Anna ja minä olemme kohdanneet kritiikkiä. Ilmeisesti monille on suurenmoisen miellyttävä toimenpide mielistellä, nuoleskella, vähätellä ja panetella toisia alan kollegoita ja ammattilaisia esimerkiksi musiikkialan ammattilaisten Musiikki & Media -tapahtumassa Tampereella joka syksy tai Emma-gaalassa joka kevät.

"Emma-palkinnot eivät mielestäni edistä suomalaista musiikkikulttuuria, vaan ne edistävät suomalaisen musiikkikulttuurin rappiota. Voi sanoa ihan suoraan, että boikotoin koko Emma-instituutiota. Kaikkien palkittujen takaa pitää löytyä joku levy-yhtiön ihminen. Se on aina tämä, että ”minä loin tämän artistin." (Anna Eriksson Aamulehdessä 10.12.2012)

Kun itse kirjoitin kriittisen kolumnin Musiikki & Media -tapahtumasta Rytmi-lehteen syksyllä 2010, ei minulle käynyt valitettavasi yhtä onnekkaasti kuin Annalle, joka sentään sai ajatuksensa julki mediaan.
Ei, vaan lehden päätoimittaja Heta Hyttinen päätti hyllyttää kolumnini, koska kyseistä lehteä tultaisiin jakamaan tapahtuman messukassissa, minkä seurauksena potentiaaliset mainostajat saattaisivat saada väärän ja huonon kuvan lehdestä.
Kun en suostunut kirjoittamaan korvaavaa tekstiä, korvattiin tekstini mainoksella. Siinä vaiheessa tiesin lähtölaskentani alkaneen.
Vuodesta 2011 lähtien samalla kolumnipaikalla on kirjoitellut Jone Nikula.

"Hyöty oli ympäripyöreä nolla. Eräs tapahtumajärjestäjä tuli krapulaisena juomaan tarjoilemamme viinat levymme kuuntelutilaisuuteen ja eräs naispuolinen television veteraanitoimittaja yritti uida liiveihin, siinä kaikki." (Nalle Österman Musiikki & Media -tapahtumasta hyllytetyssä Rytmi-lehden kolumnissa vuonna 2010)

Itse en osallistunut tänä vuonna 16-19. lokakuuta järjestettyyn Musiikki & Media -tapahtumaan laisinkaan. Ehkä olisi pitänyt. Kuulemani perusteella tarjolla on ollut melkoiset bakkanaalit.
Jos korviini kantautuneet väitteet Tampereelta pitävät paikkaansa, on eritoten kolme pirkanmaalaista musiikkialan ammattilaista ansioitunut muun muassa sovinistisessa sikailussa, johon sisältyy muun muassa erään lesboksi tiedetyn lippukauppiaan kähmimistä tisseistä, perseestä ja hameen alta.
Erään pohjoissuomalaisen tapahtumajärjestäjän kerrotaan puolestaan käyttäneen 18-vuotiasta alastonta työharjoittelijaansa sushitarjottimena.
Gaalaillallisen yhteydessä järjestetyssä palkintoseremoniassa eräs tamperelainen pitkän linjan levypomo piti tunteikkaan puheen juhlakansalle ylistäessään tapahtuman erästä naispuolista tuottajaa vuolaasti pyytämällä illallisvieraita katsomaan tarkasti, kuinka kaunis tämä nainen onkaan.
Levypomon epäonneksi kyseessä oli tapahtumatuottajan pikkusisko. Salissa istunut isosisko oli tuntenut olonsa hieman oudoksi.

"Olen alkanut kutsua leikkiin osallistuvia ”perheeksi”. Joko kuulut siihen tai olet orpo. Perheeseen päästäkseen on suostuttava saneltuihin lainalaisuuksiin, lisäksi on pelättävä suosion menettämistä ja pyrittävä olemaan mahdollisimman tavallinen, jotta samaistuminen on helppoa. Vain tämän perheen jäsenet ovat suosittuja, muut eivät, tai sellainen käsitys suurelle yleisölle halutaan antaa." (Anna Eriksson kolumnissaan Turun Sanomissa 1.11.2013) 

Liekö sitten tässä kaikessa se syy, miksi esimerkiksi viimeiset seitsemän (7) vuotta tapahtuman yhteydessä Lost In Music -nimistä kaupunkifestivaalia järjestänyt Fullsteam-yhtiön presidentti Juha Kyyrö ilmoitti 21. lokakuuta omilla Facebook-sivuillaan vetäytyvänsä tapahtumavastuusta buukattuaan vuosien mittaan n. 700 artistia esittäytymään suomalaisille ja kansainvälisille musiikki-alan ammattilaisille.
– Perseellä tienaa ja rahalla saa, sen tiesi jo tamperelainen rockyhtye Popeda aikoinaan.
Tämä tiedetään kuulemma muidenkin Tampereen musiikkialan ammattilaisten keskuudessa paremmin kuin hyvin, sillä tämän vuoden Musiikki & Media -tapahtuman jälkimainingeissa on kuiskittu tässä ammattilaistapahtumassa kasvatettujen rahavirtojen ohjautuneen myöhemmin rajan taa muun muassa slaavilaiseen naiskauneuteen ja itäeurooppalaisiin eliksiireihin.
Tältä näyttää kuulemani mukaan suomalainen musiikkiteollisuus vuonna 2013 – että harasoo, bodka ja svoboda sinne Manseen vaan!

"Emma-tuomaristolle lyödään ehdokaslistat eteen. Vasta sitten tuomarit pääsevät vaikuttamaan siihen, ketkä ovat lopulliset ehdokkaat ja kuka voittaja. Vain kaupallisella menestyksellä on Emmoissa arvoa. Sillä ei tunnu olevan väliä, mikä on musiikillisesti ja taiteellisesti parasta." (Anna Eriksson Iltalehdessä 10.12.2012)

Entä mitä taiteellista arvoa Anna Erikssonilla on tarjota? Hänen kirjoitustensa innoittamana käyn kuuntelemassa Facebookiin linkitetyn kappaleen Jos mulla olisi sydän Annan viimeisimmältä albumilta Mana, joka palkittiin 20 000 euron arvoisella Teosto-palkinnolla tänä keväänä rohkeasta taiteellisesta irtiotosta.
Kappaleen kylmä ja kolea tunnelma ei temmannut ainakaan tätä kuulijaa mukaansa vielä tässä vaiheessa.
Koska joskus on hyvä poistua hetkeksi omalta mukavuusalueeltaan ja haastaa itsensä musiikin suurkuluttajana, päätin todistaa ensi kertaa elämässäni Anna Erikssonin elävänä lavalla Annan syyskiertueen avauskeikalla Turun Logomossa.
Se totta vie kannatti.

"Taiteen voima ei ole kommunikaatiossa vaan reaktiossa; siinä, mitä se saa aikaan, eikä siinä, mitä se kertoo. Lukematon määrä vaikuttavia taideteoksia olisi jäänyt tekemättä, jos niiden olisi pitänyt syntyä täysin tietoisessa mielessä ja katsojan ymmärrystä palvellen." (Anna Eriksson kolumnissaan Turun Sanomissa 2.2.2013)

Ulko-ovella törmään vanhaan tuttuun, Anna Erikssoniin nykyiseen keikkamyyjään Elina Ormaan.
Orma tuli tutuksi jo vuosia sitten, kun hän työskenteli Suosikki-lehden toimituspäällikkönä edesmenneen Jyrki Hämäläisen alaisuudessa. Orma sai tilaisuuden näyttää kyntensä lehden päätoimittaja, kun Seiska-lehteäkin kustantava tanskalainen Aller-kustantamo päätti 1998 ostaa isolla rahalla Hämäläisen selän takana koko Suosikin silloisen toimituksen ja perustaa Suomeen uuden nuortenlehden nimeltä Mix.
Siihen soppaan minutkin, 25-vuotias rocktoimittaja saatiin houkuteltua lupauksella useammista jutuista ja paremmista palkkioista. Tanskalaiskustantamon vakaa uskomus oli, että Suosikki saadaan nopeasti ajettua alas sen omalla toimituksella.
Vaan Tanskassa ei otettu huomioon tai ymmärretty Suosikkia vuosikymmenten ajan luotsanneen Jyrki Hämäläisen näkemystä ja kokemusta.
Vuoden päästä sain eräänä aamuna erikoisen puhelun. Sen puhelun tulen muistamaan lopun ikääni. Langan toisessa päässä oli itkuinen päätoimittaja Orma, joka ilmoitti, että koko Mix-lehden toimitus on saanut potkut.
Olin järkyttynyt ja shokissa. Tuskin sentään yhtä paljon kuin Orma, joka joutui toimittamaan saman suruviestin kaikille muillekin lehden avustajille.
Loppu hyvin kaikki hyvin. Orma löysi tiensä ohjelmatoimisto Welldoneen vuonna 2003 (vuodesta 2010 Live Nation), missä on saanut luoda huomattavasti hedelmällisemmän ja pitkäkestoisemman uran ohjelmamyyjänä muun muassa Anna Erikssonin, Anssi Kelan, Antti Railion, Don Johnson Big Bandin, Happinessin, Hearthillin, Herra Ylpön, Isac Elliotin, Jesse Kaikurannan, Jonna Tervomaan, Kengurumeiningin, Kim Heroldin, Kwanin, Lordin, Marikon, Martti Servo & Napanderin, Nicole Willis & The Soul Investigatorsin, Poets Of The Fallin, Sofia Sidan, Sunrise Avenuen, Tyyne Raunion ja Yonan kanssa kuin tanskalaisen lehtikustantajan heittopussina.
Uskon, että omiin kokemuksiinsa perustuen Orma jos kuka osaa ymmärtää ja hyväksyä suojattinsa kustannustoimintaan suuntaaman kritiikin.

"Se, että minun olisi pitänyt tehdä vain yhdenlaista musiikkia sen tähden, että levy-yhtiö saa maksimoitua tulonsa on minulle helvetin kyseenalainen tapa elää ja toimia. Jos siitä ei uskalla itseään irroittaa, ei ihmisenäkään ole kovin kummoinen." (Anna Eriksson Hymy-lehdessä 11/2013)

Logomoon on saapunut arviolta tuhatkunta Anna Erikssonin musiikin ystävää, etupäässä varttuneempia 40-50 -vuotiaita keskiluokkaisia naisia. Eräät ovat saaneet houkuteltua puolisonsakin mukaan. Mitenköhän Anna Erikssonin musiikkiteollisuuteen suuntaama kritiikki on vaikuttanut lipunmyyntiin?
Huomioni kiinnittyi lavalla pönöttäneeseen tutun näköiseen valkoiseen, Kumu-merkkiseen rumpusettiin. Näinkö on, että Kingston Wall -yhtyeestä tuttu virtuoosirumpali Sami Kuoppamäki kuuluu Erikssonin kiertuekokoonpanoon?
Konsertin on määrä alkaa 19.00. Se alkaa 19.08. Puheensorina vaikenee, kun valot sammuvat. Anna Erikssonin korkokenkien kopina kaikuu koko salissa hänen astellessa yläkerran takahuoneesta portaikkoa pitkin lavalle.
Lava on tyylikäs ja eleetön, niin kuin Erikssonilta sopii odottaa. Lavan keskiosan täyttää jylhyyttä uhkuva musta flyygeli. Konsertin ensimmäinen puolisko on pyhitetty etupäässä uran alkupuolen hiteille.
Kaikista katseista. Ei se mennyt niin. Jää. Juliet ja Joonatan. Kun katsoit minuun. Kuka saa sut nyt. Lintu. Pelasta mut häneltä.

"Urastani olen valtavan ylpeä. Jokaisesta vuodesta, jokaisesta levytyksestäni, siitä, että jaksoin lähteä rakentamaan uraani jo vuosia sitten itsenäisesti. Nuorille tästä alasta haaveileville haluan osoittaa, ettei tarvitse tehdä niin kuin muut. Voi pitää kiinni periaatteistaan ja arvoistaan, voi muuttaa suuntaa, ja saa ja pitääkin olla kunnianhimoa. Jos suunnitelmissa on hetkellinen menestys viihdemaailmassa, kannattaa tehdä juuri niin kuin käsketään. Jos taas tähtäimessä on luoda jotain uutta ja omaa, on useimmiten paras vain pitää päänsä." (Anna Eriksson Facebook-sivuillaan 8.4.2013)

Kappaleiden lomassa Anna jutustelee mukavia yleisölleen, kertoen kappaleiden herättämistä muistoista ja tunnelmista. Hän ei näytä millään muotoa häpeävän menneisyyttään, päinvastoin. Laulu soi intohimoisesti sekä uljaana ja virheettömänä. Ei, tämä nainen on sinut menneisyytensä kanssa. Nämä laulut ovat tuoneet hänet tähän pisteeseen – ja tänä iltana Logomon yleisön eteen.
Konsertin ainoa häiriötekijä löytyykin taaemmalla rivillä istuneesta naiskaksikosta, joille tuntuu olevan tärkeämpää kommentoida lavan tapahtumia äänekkäästi toisilleen kuin nauttia ammattitaitoisen laulajattaren upeista tulkinnoista. Kaksikko saa osakseen lukuisia tuimia katseita – myös minulta.
Jos ei osaa arvostaa konsertin harrasta tunnelmaa ja muuta yleisöä tuon vertaa, kannattaa mennä pubiin.
Onneksi riittävän monet tuimat katseet vaientavat lopulta nämä harvinaislaatuisen ajattelemattomat ja typerät naikkoset, jotta konsertin ensimmäinen puolisko saa ansaitsemansa huipennuksen, kun Eriksson päättää esittää oman tulkintansa Leonard Cohenin klassikosta Hallelujah.
Niin väkevä ja voimakas tuo tulkinta on, että kylmät väreet nousevat ensi kertaa iholleni illan aikana. Nämä väristykset eivät ole kuitenkaan kylmät ja koleat vaan pehmeät, lempeät.

"Olen ar­vos­tel­lut viih­de­maail­maa, mut­ta en kap­pa­lei­ta­ni. Ne ovat suo­si­tuim­pia ja kau­neim­pia lau­lu­ja­ni ja nii­tä on edel­leen ki­va esit­tää." (Anna Eriksson Helsingin Sanomissa 11.4.2013)

Reilun puolen tunnin mittaisen tauon jälkeen tunnelma muuttuu. Välissä Anna on ehtinyt vaihtaa vaatteet ja kenkänsäkin - pikkumustan mekko on vaihtunut näyttävään iltapukuun.Konsertin jälkimmäinen puolisko on pyhitetty pitkälti Mana-levyn materiaalille. Se materiaali on synkkää, koleaa, dramaattista, ahdistavaa ja hiukan pelottavaakin.
Sanokoot mitä vaan. Orjantappuran ruusut. Garden of Love. 53rd Street Last Virgin. Tikaritaivas. Kulje ohi. Paha mies. Maailma palelee. Jos mulla olisi sydän.
Hurjaa.
Jos ja kun musiikin tarkoitus on heijastaa, välittää ja synnyttää erilaisia tunnetiloja, on Anna Eriksson onnistunut. Hän on uskaltautunut heittäytyä tunteittensa vietäväksi ja piirtää uuden puolen taiteilijakuvastaan. Se kuva ei varmasti miellytä niitä, jotka ovat hyväksyneet markkinamiesten piirtämän kuvan Erikssonista.

"An­nan suu­rin ura­mo­ka on sen eng­lan­nin­kie­li­nen dan­ce/pop queen le­vy, jo­ka oli tie­tääk­se­ni täy­sin nei­din omas­ta ha­lus­ta teh­ty. Sii­tä tu­li flop­pi ja pet­ty­mys on nä­kö­jään vie­nyt toi­seen ää­rim­mäi­syy­teen." (Po­ko Re­kords -le­vy-yh­tiön toi­mi­tus­joh­ta­ja Epe He­le­nius suomalaisten musiikkialan ammattilaisten Ku­ka Mi­tä Häh -ryh­mäs­sä Fa­ce­boo­kissa 8. 4.2013 Annan annettua haastattelun Helsingin Sanomien Kuukausiliitteelle)

Tämä Annan itsensä itsestään muovaama kuva on kuitenkin aidompi ja rehellisempi kuin sellainen muovinen naamio, joka muovisesti hymyillen lausuisi markkinamiesten tyhjä iskulauseita.
Toisella puoliajalla Anna tarinoi kappaleiden välissä huomattavasti säästeliäämmin. Hän haluaa antaa musiikin puhua puolestaan. Musiikin ja tekstien. Tekstit ovat synkkiä ja rankkoja, säälimättömiäkin. Niissä naisen iho on revitty vereslihalle. Iholle kuivunut tuore veri peittää alleen aiemmat arvet.
Laulaako Anna Eriksson itsestään? En tiedä, mutta ei sillä ole väliä. Hän on lauluillaan antanut äänen niille kaltoin kohdelluille ja hyljityille sieluille, joilla ei ole voimaa ja rohkeutta nousta vastarintaan kokemaansa epäoikeudenmukaisuutta vastaan.

"Tämän ajan pahin ongelma on, että kaikki tähtää taloudelliseen kasvuun ja voiton maksimointiin. Menestys mitataan rahassa. Yksilöllisyys on viety niin pitkälle, että siitä on tullut massaa ja massalla on valta nostaa ja laskea." (Anna Eriksson kolumnissaan Turun Sanomissa 31.10.2012)

Anna tuntuu hakeneen Mana-levyn laulujen kuvaston parisuhdeväkivaltaa kokeneen naisen henkilökohtaisesta helvetistä, pakottaen kuulijan tuntemaan ja reagoimaan. Ei, nämä eivät ole helppoja lauluja. Nämä pakottavat tuntemaan ja ajattelemaan. Kärsimään.
Nämä laulut ovat jotakin täysin muuta kuin kaupallinen kertakäyttöpoppi.
Logomossa voi omin silmin todistaa, kuinka tärkeitä esittämänsä laulut ovat taiteilijalle itselleen. Hän suhtautuu niihin intohimoisesti ja koko sielullaan tulkintoihin heittäytyen. Harvinaista herkkua.
Encorena kuultava käännös Teit minusta sairaan ranskalaisesta Je Suis Malade -kappaleesta viimeistelee tämän vaikutelman. Myös Elina Orma on selvästikin ylpeä ja haltioissaan suojattinsa puolesta.

"Saanko mä kirota? Tän kerran? Koska keritään me ton daamin kanssa kuinka ympäri ja ämpäri tahansa, niin JOKA kerta, JOKAIKINEN kerta kun hän nousee lavalle, ni se on siinä SAATANA! Ei mitään kysyttävää. Ei mitään. HUH! Anna Eriksson <3" (Elina Orma Facebook-sivuillaan 23.10.2013)

Poistun Logomosta syvästi vaikuttuneena.
Muistan tämän päivän ikuisesti.
Tämä oli päivä, jolloin rakastuin Anna Erikssoniin laulajana.

Suomen Turussa sunnuntaina 2. marraskuuta 2013,

Teksti: Nalle Österman
Kuva: Turun Sanomat

Anna Erikssonin yhtye tällä kiertueella on:
Anna Eriksson – laulu
Mikko Mällinen – kosketinsoittimet, taustalaulu
Janne Kasurinen – kitara
Sami Kuoppamäki – rummut
Janne Rajala – basso, taustalaulu
Riikka Lampinen – sello

Ennakkoliput Anna Erikssonin tuleviin konsertteihin täältä.