Jonna Tervomaa, melkein gootti

Jonna Tervomaa yhtyeineen esiintyi
Turun Klubilla lauantaina 12.10.2013.

Hän kiemurtelee edessäni kuin merenneito kuivalla maalla.
Onneksi hän ei ole merenneito.
Tosin, hän voisi kyllä olla.
Sirot kauniit kasvot ja viaton hymy, silmämeikki kuin syntisellä vamppaajalla.
Onneksi emme ole merillä enkä ole karkkilaivan kapteeni.
Olemme Tavastia-klubilla, jossa Suomen suosituimpiin poptähtiin kuuluva Jonna Tervomaa on noussut Beat Barin sohville ja pöydille joraamaan.
Silmäni lepäävät tuossa kiemurtelevassa kaunottaressa, joka on antautunut musiikin viettäväksi, heittäytynyt rytmin pyörteisiin.
Se on ennen tätä päivää ainut kerta, jolloin olen todistanut Jonna Tervomaan elävänä edessäni.

Portti-nimisen anniskeluliikkeen alakerrassa on tänä iltana goottibileet. Miten Jonna Tervomaa olisi viihtynyt siellä?
Sitä emme saa koskaan tietää.
Gootistahan Jonna syntisine silmämeikkeineen voisi käydäkin, mikäli hän vain värjäisi hiuksensa mustaksi ja laittaisi kopisevat korot jalkaan.
Klubilla Jonna on pukeutunut mustiin trikoisiin, mustiin urheilujalkineisiin ja mustaan mekkoon, missä on kultaisia tähtiä.
Melkein gootti, almost goth.
Klubin yläkerrassa on väljää. Ylimmän kerroksen Live-tasanteelle on saapunut noin 200 kuulijaa. Enemmänkin olisi mahtunut.
Käyn tilaamassa kolmosoluen baaritiskiltä ja katselen ympärilleni.
Kohtelias baarimestari pyytää ostoksestani viisi euroa; 0,4 litran Koffin kolmosoluesta.
Klubin viileät kesähinnat ovat vain hailakka muisto.
– Meillä on arki-iltaisin tummat tunnit kello 24 jälkeen, kohtelias baarimestari vinkkaa.
Nyt emme kuitenkaan nauti arki-illan tunneista vaan lauantai-illan huumasta Jonna Tervomaan kanssa.
Onneksi olen hetkeä aiemmin voittanut Raha-automaattiyhdistyksen Monipelin Pikapokerista kymmenen euroa kahden euron panoksella.
Ei tunnu yhtä pahalta.

Jonnalla on ollut lämmittelijäkin, Markus Perttula nimeltään. Hänestä en tiedä mitään. Häntä en muista nähneeni kiemurtelemassa edessäni Tavastia-klubin pöydillä.
Ehkäpä parempi niin.
Jonnan esiintymisen on määrä alkaa Klubin verkkosivujen mukaan 23.00. Kello 23.08 Jonna Tervomaa yhtyeineen nousee pimeälle lavalle kohteliaiden aplodien säestämänä.
Hakeudun lavan edustalle tunnelmoimaan.
Onneksi olemme kuivalla maalla.
Läheisyydessäni joukko nuoria ja kauniita turkulaisia naisia tanssivat ja kiemurtelevat Jonnan eteerisen popin tahtiin.
Tässä tapauksessa termi "eteerinen pop" tarkoittaa uuden Eläköön-levynsä avausraitaa Vastaranta, jolla mustiinpukeutunut vaaleatukkainen vamppi avaa iltansa Turussa.
Jonnan ja yleisössä kiemurtelevien mimmien liikkeet tuovat mieleen tuon kostean illan Tavastialla vuosia sitten. 
– Wau, tässä eturivissä on mahtavat jortsut meneillään noilla mimmeillä, tähti puhuttelee yleisöään ensimmäisten laulujen jälkeen onnellisen näköisenä. Niitä spiikkejä tulee illan aikana paljon.
– Kiitos teille.
Kiitos vaan itsellesi, Jonna.

Uppoudun kuuntelemaan Jonnan bändiä. Rickenbackerilla soittava basisti on yhtyeen tukijalka ja kivipaasi, johon muun yhtyeen on turvallista nojata.
Hänen kuvionsa basson otelaudalla ovat vähintäänkin yhtä nautinnolliset kuin noiden kiemurtelevien naisten liikkeet tanssilattialla ja lavalla.
Kitaristi nappailee sävykkäitä ja tyylikkäitä nuotteja kitaroistaan, joista hän taikoo veikeitä ja monipuolisia ääniä kitarapedaaleistaan, maalaten vähintäänkin yhtä kauniita sävelmaisemia kuin edesmennyt Kingston Wall-yhtyeen sankari Petri Walli konsanaan.
Nämä miehet Jonnan rinnalla loihtivat sen tunnelman ja auran, joka tekee tästä illasta ikimuistoisen.
Heidän takanaan lyö tahtia rumpali, jonka ote tuntuu välillä turhan ammattimaiselta. Studiomuusikkomaiselta.
Mitenköhän Kingston Wallin Sami Kuoppamäki paukuttaisi näitä lauluja?
Koskettimien takana istuu mies, joka välillä näppäilee myös kitaraa. Hänen roolinsa jää ulkopuoliseksi. Vai jääkö? Ehkä hän on se kangas, jonka utuisille sävelmaisemille Jonnan yhtye voi sivellä värinsä.
Basistin verenpunaisena sykkivä sydän, kitaristin vihreät ja ekologiset sävelet, rumpalin siniset ja kylmät rytmit sekä kaiken tämän yllä vaaleatukkaisen ja mustiin pukeutuneen naisen kiemurtelu.
– Mustassa on kaikki värit, kuten CMX-yhtyeen A.W. Yrjänä totesi aikoinaan kysyttäessä, miksi mies pukeutuu aina mustaan.
Musta tuntuu.

– Halusin jo sanoa aiemmin, että täällä näkyy paljon tuttuja mutta myös paljon sellaisia naamoja, joita en ole nähnyt koskaan aiemmin, tähti kujertaa mikrofoniin, antaen katseensa seilata halki Klubin salin.
Tekisi mieli kirjoittaa, kuinka katseemme kohtasivat tällä nimenomaisella hetkellä, koska niin kai kuuluisi tehdä.
En voi, sillä en voi valehdella lukijoilleni.
En voi valehdella, että ilmassa oli suurta urheilujuhlan tuntua, sillä sitä ei ollut. Ilmassa väreili kuitenkin epätavallista herkkyyttä ja toivoa uudelleensyntymisestä viiden vuoden tauon jälkeen.
Kun Jonna Tervomaa palaa viiden vuoden tauon jälkeen estradeille, ovat markkinat täyttyneet Jenni Vartiaisen, Erinin ja Chisun kaltaisista supertähdistä.
Jonna Tervomaa on siirtynyt valokeilasta marginaaliin. Tällä ei tunnu olevan vähäisintäkään merkitystä Klubilla, missä tunnelma on harras ja lämmin.
– Hyvä Mariska, kuuluu huuto pimeydestä.
– Vai niin, vai että Mariska, vamppi virnistää.
Joku huutelija yrittää luoda särön iltaan huutelemalla epäolennaisuuksia, kuten Mariskaa ja Paranoidia, mutta nämäkin teot ohitetaan olankohautuksella ja rennonletkeällä välispiikillä.
– Mä muistan, kun me oltiin jossain Rauman lähellä keikalla. Siellä lavan läheisyydessä oli kaksi sellaista nuorempaa tukkijätkää aika kännissä, joiden keskustelua meidän keikka selvästi häiritsi. Jonkun hiljaisen kohdan aikana toinen niistä sitten tokaisi, "toivottavasti se Voutilainen lopetti nyt", Jonna naurahtaa.
Yleisöäkin naurattaa.
Täällä minä olen ystävien seurassa.

Gootista Tervomaa ei kuitenkaan käy, gootiksi hän on aivan liian rempseä, iloinen ja hauska.
Ehkä parempi niin.
Lavalla Jonnasta paljastuu rento ja hauska supliikkinainen, joka värittää läppiään poikamaisella virnistyksellä.
Ilmankos se Tokela tuohon naiseen niin rakastui, tehden kaikki Suomen rockabilly- ja psychobilly-naiset kateudesta katkeriksi, kuten vierelläni seisova vaalea kaunotar minulle vihjasi.
Tuollaiseen naiseen on helppo rakastua.
Setin loppupuoli soljuu Jonnan suurimpien hittien varassa. Ainoastaan yksi on joukosta poissa.
– Jos Jonna esittäisi nyt Rakkauden haudalla -kappaleen, alkaisin varmasti itkeä, vierelläni seisova vaalea kaunotar kuiskaa korvaani.
Tätä Helmiä ja sikoja -elokuvasta tuttua Juice Leskisen sävellystä ei kuitenkaan kuulla.
Sen sijaan saan kuulla vaalean naisen harmittelua ja sadattelua, kuinka hieno keikka päättyi antikliimaksiin.
No, päätän mennä tervehtimään helsinkiläistä Rytmihäiriö-yhtyettä Klubin Ilta-kerrokseen, mistä vastaani purjehtii jo sekalainen sakki mustiinpukeutuneita pitkätukkia ja punkkareita.
– Mitä Nalle, mitä sä täällä teet?
– Mitä vittua, joku Jonna Tervomaa? Eikö Perjantaina juostiin tai Vain henkisesti sairas ihminen uskoo jumalaan kelvannut, Rytmihäiriön rumpali Otto Luotonen manailee puolitosissaan.
– No, minähän olen kuullut nuo teidän laulut jo yli 20 vuotta sitten, Tervomaata en, totean Otolle.
Huomaan olevani rumien, partaisten, likaisten ja resuisten miesten ympäröivänä. He irvistelevät ja virnistelevät pahaenteisesti.
Tunnelma ei ole harras ja lämmin, tunnelma on pikemminkin painostava ja uhkaava.
Kaiholla muistelen kiemurtelevia kaunottaria. Romanttinen rakkauselokuva on vaihtunut vesurilla leikaten painajaismaiseen kauhuelokuvaan.
Yksi asia tuota Rytmihäiriötä ja Jonna Tervomaata kuitenkin yhdistää, halusivat he sitä tai eivät.
Helmiä ja sikoja -elokuvan yhtenä päähenkilönä nähdään Rytmihäiriön nykyinen solisti Unto Helo.

Teksti & videot: Nalle Österman

Jonna Tervomaan yhtyeessä soittavat vuonna 2013:
Jonna Tervomaa – laulu
Mikko Määttä – basso
Jaakko Murros – kitara
Jere Ijäs – koskettimet
Santeri Saksala – rummut

Ennakkoliput Jonna Tervomaan tuleviin konsertteihin täältä.

Ilmaisen viinan metsästys, osa 1 - Klubi täytti 10 vuotta

Sirpaleet tuovat onnea Klubin seuraavalle vuosikymmenelle. Klubi juhli
10-vuotissynttäreitään keskiviikkona 30. lokakuuta 2013 Turussa.

Rocktoimittaja Nalle Österman sai kutsun Turun Klubin 10-vuotissynttäreille. Lue Nallen vinkit ilmaisen viinan metsästykseen seuraavasta postauksesta! Ja mikä mahti mahtoi rikkoa tyhjän juoma-astian?

Klubi 10 vuotta - Harmi, Seremonia, The Lieblings, Kakka-hätä 77, Asa & Polarsoul
30.10.2013 Klubi, Turku

- Anteeks, onks tässä tilaa?
Katselen viereeni ilmestynyttä nuorukaista. Suttuinen ja sekavahko olemus, kloriitilla valkaistut farkut, joissa polvessa reikä.
Katselen vastapäätä istuvia naisia. Onko heillä mitään sitä vastaan, että tällainen nuorukainen istahtaa neljän hengen pöytään.
- Kyllä siihen voi istahtaa.
Klubi viettää tänään 10-vuotissyntymäpäiviään. Jono ulko-ovelta on ulottunut 50 metrin päähän Humalistonkadulle.
Ilmainen ruoka ja viina kelpaa aina.
- Olen käynyt täällä useampana vuonna. Aina tulee ihmeteltyä, ketkä nämä kaikki ovat, vaikka olen kuvitellut tuntevani kaikki, vierelläni värjöittelevä kollegani, Sue-lehden toimituspäällikkö ja kirjailija Ari Väntänen virkkoo puolisonsa vierellään.



Siihen suuntaan ovat onnittelut paikallaan, sillä relun kuukauden päästä kaksikosta on tulossa kolmikko.
- Laskettu aika on 5. joulukuuta, Väntäsen parempi puolisko Sari hymyilee.
Miksi muuten sanotaan, että nainen on parempi puolisko, kuka tämän on oikein keksinyt? Miten tämä toteutuu homo- ja lesbosuhteissa? Voisiko tasa-arvovaltuutettu ottaa kantaa tähän epäkohtaan, ettei toisen osapuolen tarvitsisi tuntea häpeää ja pettymystä puoliskojen valokeilassa?
Näköjään tämä asia on askarruttanut muitakin, siksi asiaan olisi syytä puuttua mitä pikimmiten, ettei heteroparien toisen osapuolen tarvitse kärsiä pidempään.
Väntäsillä ei taideta kärsiä kuin raskausajan odotuksesta.
- Sain lomaa raskausajalle. Luulin, että voisin tehdä loman aikana kaikenlaista, mutta ei yksinkertaisesti JAK-SA, Sari huokaa.



Tummatukkainen nainen jakaa ovella juomalippuja. Väntäset saavat drinkkiliput, minä saan lämmintä kättä. Olen hölmistynyt. Mitä vittua nyt taas?
Nainen levittelee käsiään - drinkkiliput käsissään.
- Ilmaista juotavaa on tarjolla kahdeksaan saakka, nainen selittää.
Pohdin tätä vastausta hetken. Palaan naisen luo takaisin.
- Mutta kun noikin sai, perustelen.
- No, okei, nainen heltyy.
Voitto!
Katson kelloani. Se näyttää 19.16.
44 minuuttia tehokasta peliaikaa jäljellä, siis.
Se kannattaa käyttää tehokkaasti.



Portaiden yläpäässä seisoo Klubin isäntä, Sue-lehden päätoimittajanakin tunnettu Kimmo Nurminen. Kättelen ja onnittelen Nurmista kutsusta ja kymmenestä vuodesta - olkoonkin, että mies on ollut vasta vuoden Klubin peräsimessä.
Klubin ohjelmisto on ollut kiitettävän monipuolinen ja tasokas, mistä Nurmista on kiittäminen. Toivottavasti tänäkin iltana.
Yläkerrassa on jo melkoinen jono pitopöytään. Baaritiskillä on väljempää.
Luova strategikko ymmärtää, että tässä on loistava tilaisuus hakea jonotusjuoma.
Suurin osa jonottajista ei ole tätä oivaltanut.
Minä olen heitä älykkäämpi.
Jonotusjuoman avulla jonottelukin sujuu kuin tanssi. Ehdin ottaa lasistani vain muutaman kulauksen, kun pääsen kiinteän ravinnon äärelle.
Salaatteja.
Tuossa lukee "kasvis", toisessa "kana". Kolmannessa ei lue mitään.
Otan kasvista ja kanaa. Kasvisversiossa on juustopaloja, kanasalaatissa etupäässä muuta kuin kanaa.
Onneksi on jonotusjuoma.
Pöydän päädyssä on useampi sammiollinen vihreitä pulloja. Carlsbergiä.
Luova strategikko ymmärtää, että tässäkin on täydellinen tilaisuus täydentää ilmaisen alkoholin varantoja.
Nämä vihreät pullot saavat ajatukseni suuntaamaan Kööpenhaminan syntisiin kortteleihin, mistä voi ostaa elefanttiolutta kaikista kioskeistakin 24 tuntia vuorokaudessa ja juoda itsensä mukavaksi anniskeluravintoloissa vaikka aamukymmeneen asti, jos kunto kestää.
Yksi näistä juottoloista on nimeltään Andy's Bar, mikä voi kuljettaa ajatukset esimerkiksi erääseen suomalaiseen rock-kitaristiin, joka on jo yli 30 vuotta käyttänyt taiteilijanimeä Andy McCoy.
Tässä ajassa taiteilijanimen oikea kirjoitusasu ei ole kuitenkaan iskostunut ainakaan Hymy-lehden toimitukseen, jonka tänään ilmestyneen lehden kantta koristaa Andy McCoyn kuva ja otsikko "Ulosottomies jahtaa Andy MacCoyta!"
- Kirjoita mitä tahansa, kunhan kirjoitat nimet oikein, opasti minua Rumba-lehden edesmennyt päätoimittaja Rami Kuusinen, kun aloitin kirjallisen polkuni rocktoimittajana 15-vuotiaana.
Ehkä Hymy-lehdessäkin olisi kaivattu Kuusisen isällistä ohjausta.



Täällä Klubilla minua ohjaa ilmainen alkoholi. Se on sellaista juotavaa, jota juomalla säästää, mitä enemmän sitä juo, kuten Hybrid Children -yhtyeen laulaja-kitaristi Jasse Salonen toteaisi, mikäli olisi täällä.
No, Jasse on tavoilleen uskollisesti varmasti joissakin toisissa ilmaisen viinan bileissä.
Itse toteutan ilmaisen viinan juhlissa hyväksi havaittua opetusta, että siellä missä on lyhyimmät jonot, sieltä saa nopeiten. Klubilla monia jonottajia tuntuu puolestaan ohjaavan ajatus, että mitä pidempi jono, sitä todennäköisemmin sitä juotavaa siellä on.
Päätän hakeutua tupakkapaikalle. Siellä törmään Limonadi Elohopea- ja Catalepsy-yhteyksistä tuttuun Petteri Eevaan, joka nykyään pyörittää Pommilaukka-nimistä ohjelmatoimistoa.
Petterillä on syytä iloon.
- Sain äsken myytyä yhdelle bändille keikan 1900 eurolla HK-Areenaan, mies juhlii.
- Aijaa, sillä rahalla kelpaa lähteä jo soittelemaan.
- Joo, eikä itse edes tarvitse lähteä soittohommiin, mies virnistää.
- Eli 20 prosenttia menee omaan taskuusi?
- Ei, kyllä mä otan vain 15 prossaa, ellen sitten ole tehnyt kaikkia keikkaan liittyviä töitä itse.
Silkkaa voittoa!
Palaan takaisin sisätiloihin. Ruokajono on tällä välin ehtinyt jo kasvaa kymmenien metrien mittaiseksi portaikkoon saakka.
Jonon päässä törmään turkulaisen kaupunkilehden seurapiiritoimittajaan Timo Salmesmaahan. Salmesmaan toiminta on selkeää ja johdonmukaista: siellä missä on kutsuvierasjuhlat, siellä on Salmesmaa kameroineen raportoimassa.
- Terve Nalle, onko tää ruokajono?
Vastaan myöntävästi, mutta kerron jonon haarautuvan pöydän päässä kahteen linjastoon.
- Ahaa, no tuolla baaritiskillä näyttäisi olevan väljempää. Ehkä mä haen sieltä jonkun juoman jonottamisen lomaan.
Seuraavaksi näen, kuinka Timo Salmesmaa suuntaa baaritiskille.
Näin toimii luunkova kutsuvierastilaisuuksien ammattilainen.
Silkkaa voittoa.



Istahdan upottavaan sohvaan matalan pöydän ääreen murkinoimaan. Salaatissa on paljon salaatinlehtiä eikä lainkaan kastiketta. Ripaus sinappikastiketta olisi tehnyt tästäkin ruokailuhetkestä täydellisemmän. Myös falafel-pullat olisivat kaivanneet hieman kastiketta seuraksi.
No, minä haen seuraavaksi sitten sitä kastiketta tuolta baaritiskiltä.
Siinä murkinoidessani kuulen tutun äänen selkäni takaa. Tuon äänekkään horisijan on pakko olla suomalaisen punkin ylipappi ja suurvisiiri, Teemu Bergman. Hän kertoilee jotakin tarinaa ensimmäisestä keikastaan. En jaksa salakuunnella horisijan horinoita. Nuo samat jorinat kuulisi varmasti, jos istuisi tuntitolkulla, viikkotolkulla, kuukausitolkulla, vuositolkulla Bergmanin kanssa samassa keikkabussissa.
Heitän viimeiset salaatinrippeet napaan ja käännyn katsomaan horisijaa.
Oikeassa olin.
Silkkaa voittoa.



Jaahas, pitopöytään on ilmestynyt täytekakkuakin. Äkkiä kakkua hakemaan, ennen kuin loppuu kesken.
Hakeudun saman pöydän ääreen, missä istuskelin hetkeä aiemmin. Kysyn nätiltä punatukkaiselta naiselta, onko pöydän äärellä tilaa.
- Saa siihen istua.
Ajaudun kuin vahingossa keskusteluun punapään kanssa. Hän kertoo, ettei käy Klubilla kovin usein. Kelle näitä kutsuja on oikein jaettu?
- Kävin täällä viimeksi pari vuotta sitten katsomassa Sami Hedbergiä, hän tunnustaa.
Nainen näyttää odottavan jotakuta.
- Käy hakemassa kakkua ennen kuin loppuu, kehotan.
- Onks se mansikkaa?
- Ei, kun tää on vadelmakakku. AIka jees.
Punatukkainen nainen suuntaa pitopöydän luo. Takaisin hän palaa kahden kakkulautasen kera. Hetken päästä naisen ystävätär ilmestyy pöytään. He ryhtyvät intensiiviseen keskusteluun keskenään.
Se keskeytyy, kun suttuinen ja sekavahkon oloinen nuorukainen ilmestyy kuvaan.
- Anteeks, onks tässä tilaa?



Suuntaan kysyvän ilmeen vastapäätä istuviin naisiin. He suovat pojalle istuimen. Viereeni istahtanut nuorukainen on liki unessa. Hän mutisee omiaan. Puheesta ei saa selvää. Erotan sanan "Kuusankoski". Ei tuohon kuntoon pelkällä viinalla päästä.
Kannabikselta kaveri ei tuoksahda, eikä liioin pirihieltä.
- Onko ollut subuinen päivä, heitän.
Kaveri säpsähtää.
- Ei, kun bentsoissa. Sain Rivatril-koukun poikki, mutta nyt menee 30 mg:n Opamoxeja. Ne toimii kyllä, kaveri selittää naukuvalla äänellään.
Näyttävät toimivan. Kaveri ei ole tässä maailmassa. Se on tietysti harmillista, sillä tässä maailmassa edessämme istuu kaksi kaunista naista.
- Missä me ollaan?
- Klubilla. Täällä on Klubin 10-vuotissynttärit.
- Aijaa. Okei.
Vastapäätä istuvat naiset ajattelevat selvästi linjojaan, sillä he ovat jättäneet täytekakkunsa syömättä maistiaisten jälkeen.
- Ota kakkua, heitän nuokkujalle.
Tyttöjä naurattaa.
- Joo, voisin ottaakin.
- Syö toi toinenkin pala.
- En tiiä pystyykö. Lentää laatta.
- Kyl sä pystyt, sä oot kova karju. Saat energiaa. Pysyt hereillä kato.



Nuokkuja lusikoi toisenkin lautasellisen kakkua. Naisia naurattaa. Se on miesten tehtävä. Naisten naurattaminen. Mieluummin naisten naurattaminen kuin itkettäminen. Naisten itkettäminen on ikävää. Vain huono mies itkettää naisia tahallaan.
Tällä välin Harmi-yhtye on aloittanut musisoimisen. Kakkupoika vetelee taas sikeitä. Tyhjyydestä ilmestyy työasuun pukeutunut teollisuusvartija.
- Hei. HEI. Herää! Täällä ei saa nukkua.
- Joo, joo, ei täs mitään.
- Eiku ymmärrätsä, TÄÄLLÄ EI SAA NUKKUA.
- Joo joo, kyl mä ymmärrän.
- Pysyykö sulla silmät auki?
- Joo joo, totta kai, ei täs mitään.
- No mä tulen hetken päästä katsomaan, mikä sulla on kunto.
Nuokkujalla silmät pysyvät kiinni. Hänestä ei ole juttuseuraksi. Katselen vastapäätäni istuvia naisia. Ovatko he sisaruksia? Voisivat olla. Toinen on selkeästi vanhempi, ehkä noin kolmekymppinen. Hän muistuttaa Anu Saagimia.
Vartija palaa takaisin.
- Hei, mikä sulla on kunto? Täällä ei saa nukkua!
- Joo joo, ei täs oo mitään ongelmaa.
- Pysyykö sulla silmät auki? PYSYYKÖ SULLA SILMÄT AUKI?
Edes Harmi-yhtye ei onnistu herättelemään nuokkujaa, hänen silmänsä pysyvät visusti kiinni.
- No niin, nyt lähdetään.



Vartijan ote on lempeän kaitseva, ei inhottava ja kovakourainen. Tällaisia vartijoita jos saataisiin lisää, nousisi ammattikunnan maine vuorenvarmasti.
Ajatus ei jätä minua rauhaan. Ovatko he sisaruksia? Tähän kysymykseen en saa vastausta muuta kuin kysymällä.
- Hei anteeks, oottekste sisaruksia?
Nuorempi punatukkainen naurahtaa.
- Ei olla, ihan kavereita vaan.
- Teissä on jonkun verran samaa näköä, siksi mietin. Isosisko ja pikkusisko.
- Aijaa. Kumpi on kumpi?
- No sä olet pikkusisko, kakskyt vee ja sä taas isosisko, kolmekymppinen.
- Nyt meni kyllä ihan pieleen, Anu Saagimilta näyttävä isosisko huokaa.
- Mä olen 22 ja mun kaveri 21, pikkusiskolta näyttävä punapää virnistää.
Yksi hieno asia vanhenemisessa on se, että tämänkaltaiset aivopierut eivät enää nolota. Päätän lisätä pökköä pesään.
- Arvatkaa, minkä ikäinen mä olen?
- Öö, tota, varmaan 33.
Tuon numeron olen joskus kuullut ennenkin. Minua hymyilyttää.
- 40. Nää on vaan numeroita.
Naiset ryhtyvät supattamaan toisilleen. Se on ymmärrettävää, olenhan itse kylvänyt supatuksen siemenet maahan. Päätän lisätä pökköä pesään.
- Niin, jos te käytte täällä niin harvoin, niin täytyyhän teille jäädä jokin muukin muisto täältä kuin tyhjät juomalasit. Vaikka sitten muisto tällaisesta puupäästä, joka arvuuttelee naisten ikiä päin persettä.



Naiset katsovat toisiaan kummeksuen. Heidän täytyy käydä saniteettitilojen puolella. Kun he palaavat, haluaa punapää esittäytyä.
- Moi, mä olen Tiina, punapää virkkoo reippaasti ja ojentaa käden.
- Moi, mä olen Nalle. Kukas sä olet?
Anu Saagimia muistuttava 21-vuotias puuma haluaa esittäytyä hieman vastahakoisesti.
- Mä olen Ansku.
Anskulla näyttää olevan aika hyvä pigmentti. Pakko sitäkin on kommentoida.
- Ootsä käyny auringossa vai solkussa? Tuollainen rusketus saa näyttämään vanhemmalta, kato.
- Se on toi lamppu, en mä ole käynyt missään solkussa.
Ansku ja Tiina jatkavat supattamista. Tiinalla on kysyttävää.
- Sä olet jostain tuttu. Tunnenksmä sut? Ootsä pyörinyt noissa Tepsin kuvioissa?
- En ole. Olen huomannut, että mulla on kaksoisolentoja.
Kerron tarinan Helsingin Kalliosta, missä ajelin yhden kesän Huutonetistä 251 eurolla ostamallani kermanvärisellä Ladalla. Erään kerran, kun ajelin silloisen avopuolisoni kanssa pitkin Hesaria, näin vastakkaisella kaistalla samanvärisen ja -mallisen kermanvärisen Ladan.
- Avovaimoni katsoi minua ja vastakkaisen auton kuskia epäuskoisen näköisenä: siinäkin oli kuljettajana samannäköinen rastapää kuin minä!
Naiset katsovat minua oudosti. Sellaisella katseella joka viestii, että tuolla nyt ei ainakaan ole rahaa, jos se ajaa Ladalla.
Tilanteen absurdius huvittaa minua. Näyttää huvittavan minua enemmän kuin naisia. Heille tuntuu tulevan kiire lähtöön.
- Haluutsä juoda tän mun juoman loppuun, Ansku kysyy.
- Älä pelkää, en mä ole laittanut tähän mitään tippoja, kato vaikka.
Seuraavaksi Ansku imaisee pillillä siemauksen omenasiideristä.
Silkkaa voittoa.



Kauempaa kuunneltuna Harmi kuulostaa harmittomalta PMMP:ltä. Siis PMMP:ltä siinä muodossa, joka ei vituta. Ehkä minua PMMP:ssä vituttanut elementti on se, mitä suuri yleisö rakastaa. Ehkä suuri yleisö ei tule tästä syystä koskaan rakastamaan Harmi-yhtyettä.
Minä voisin Harmi-yhtyeeseen ehkä hieman rakastuakin. Tähän antaa syyn karismaattinen laulajatar, jonka olemus huokuu eteeristä ja viettelevää mystiikkaa. Silkkaa voittoa.

Yläkerran live-kerroksessa on aloittamassa Seremonia. Levyltä kuultuna bändi on kuulostanut väärltä, liian tuotetulta. Tylsältä ja mitäänsanomattomalta. Keikalla yhtye on toista maata. Kulmikas, pelottava. Mystinen ja hieman hullukin. Osansa tällä on kulmikkaasti soittavalla rumpalilla, joka oikeiden muusikoiden mielestä soittaa varmasti "väärin". Tässä saattaa piileä Seremonian epäonnistuminen levymuodossa: kun asiat on yritetty tehdä levylle "oikein".

Istuessani Limonadi Elohopea- ja Catalepsy-yhtyeistä tutun Petteri Eevan kanssa baarin puolella koen ihmeen. Seremonian soittaessa kieroja säveliään baaritiskillä sijainnut tyhjä lasituoppi tipahtaa Seremonian musiikin voimalla itsestään maahan ja särkyy tuhansiksi sirpaleiksi. Tämä tapahtuma osoitti minulle ja muille paikallaolijoille, että Seremonian musiikissa on todellakin mystistä ja alkukantaista voimaa, joka saa energiat virtaamaan maallisen käsityskyvyn ulkopuolelta.

Sirpaleet tuovat onnea, sanotaan. Ehkä tämä oli merkki siitä, että Seremonian seuraava levy tulee olemaan todella kova. Tai siitä, että Klubin seuraavat 10 vuotta tulevat olemaan vieläkin menestyksekkäämmät. Silkkaa voittoa, siis!



The Lieblingsin vaihtoehtorock kumartaa amerikkalaisten perinteiden suuntaan. Minä en taas kumarra soitannollisten epätarkkuuksien suuntaan, mitkä saivat yhtyeen kuulostamaan voimattomalta ja amatöörimäiseltä. Se tuskin on tarkoitus silloin, jos orkesterin oletetaan esittävän tämänkaltaista powerpoppia ja vaihtoehtorockia.

Kakka-hätä 77 on saanut houkuteltua jo varsin mukavasti yleisöä yläkertaan. Itselleni Kakkis on ollut Teemu Bergmanin yhtyeistä huonoin, mutta nämä ovat näitä maankuuluja makuasioita. Tällä kertaa Kakkis kuulosti kuitenkin paremmalta kuin koskaan aiemmin, joten kehitystä on näemmä tapahtunut? Kehitystä yhtyeessä tai taantumista minussa. Silkkaa voittoa.

Yläkerran suljettua ovensa on juhlakansa tunkeutunut piskuisempaan iltakerrokseen jatkamaan juhlimista Asan & Polarsoulin tahdissa. Tutut iskusävelmät ja Asan tunnistettava ääni tuudittaa minut keskusteluun Sammal-yhtyeen kitaristin Jura Salmen kanssa, jonka kanssa pohdimme Asan käyttämien sämplien syvintä olemusta.
- Mä luulen, että tuo DJ kaivaa nuo samplet levylautasilta livenä, Jura arvuuttelee.
Ilta päättyy maailman parhaaseen kanarullaan viereiseltä Humaliston Kebabilta.
Silkkaa voittoa.

Suomen Turussa 1. marraskuuta 2013,

Nalle Österman

Ennakkolippuja Turun Klubin tapahtumiin voi ostaa muun muassa täältä.

Anna Eriksson, väristyksiä vereslihalla

Anna Eriksson yhtyeineen esiintyi Turun
Logomossa 23. lokakuuta 2013.

Muistan sen päivän ikuisesti.
Se oli päivä, jolloin rakastuin Anna Erikssonin ajatuksiin.
Se päivä oli perjantai 20. huhtikuuta 2012.
Aamu oli alkanut varsin normaalina kirjoitustöitä tehden ja verkossa surffaillen.
Siihen tuli muutos, kun Facebook tarjosi tiedon laulajattaren haastattelusta Aamulehdessä otsikolla "Anna Eriksson puhuu suunsa puhtaaksi suomalaisesta levybisneksestä."
Pakkohan moista oli klikata.

"Kaikki muut tahot tällä alalla, siis levy-yhtiö, keikkamyyjä ja keikkapaikat, pyrkivät saamaan sinusta maksimaalisen tuoton. Tietysti voisin tehdä 20 keikkaa kuukaudessa ja korjata helvetilliset rahat, mutta olen mieluummin kotona, teen kappaleita ja elän kuitenkin ihan ok. Käyn Lidlissä ruokaostoksilla ja olen onnellinen siitä, että minulla on tasapaino." (Anna Eriksson Aamulehdessä 20.4.2012)

Annan puheet olivat raikas tuulahdus sinne mainospuheiden, itsekehun ja itsepetoksen kyllästämään musiikkiteollisuuden maailmaan, missä jokaisen artistin kuuluu käyttäytyä tietyn koodiston ja kirjoittamattomien lakien mukaisesti, ettei vahingossa tulisi sahanneeksi omaa oksaansa.
Juttua lukiessani arvostukseni Annaa kohtaa vain lisääntyi. Tällä naisella on todellakin pokkaa puhua näkemistään ja kokemistaan epäkohdista. Hymyilin näyttöpäätteeni äärellä tyytyväisenä.
Tunnistin Annan kirjoituksissa monta sellaista epäkohtaa, jotka nostin esille omalla tavallani jo esikoiskirjassani Härmägeddön - vuoteni suomirockissa.
Luin juttua lisää.

"Jos musiikkia lähdetään tekemään tuolla ajatuksella, ollaan jo heti menossa vahvasti pieleen. Musiikin tarkoitus on herättää tunteita ja kaikki laskelmointi on väärää. Levyjä tehdään vain radiosoittoa ajatellen, ja sen myötä musiikista häviää persoonallisuus." (Anna Eriksson Aamulehdessä 20.4.2012)

Tekstiä näkyi jaettavan villisti Facebookissa. Annan purkaus herätti alalla luonnollisesti myös toisenlaisia reaktioita. Sellaisia, joiden mukaan Annan ei olisi pitänyt lausua tällaisia ajatuksia. Annaa kritisoivien mukaan nämä olivat katkeran ihmisen puhetta. Sellaisen, jonka levyt eivät enää myy. Epäkiitollisen artistin purkauksia. Tietämättömyyttä.
Annan puheet osoittivat todeksi sen, ettei Suomessa kestetä kritiikkiä. Omaan alaan liittyvä kritiikki koetaan henkilökohtaisena loukkauksena, vaikka ihmisiä ei olisi henkilöity.
Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa.

"Kritiikki osuu aina omaan nilkkaan. Jos uskaltautuu puhumaan asioista suoraan, mediassa se tulkitaan kateellisuudeksi tai mustamaalaamiseksi. Kriittisyyttä pidetään omaneduntavoitteluna ja huomionhakuisuutena. Ei voida kuvitellakaan, että sen takana voisi olla pyrkimys yhteiseen hyvään tai halu nostaa puheenaiheeksi asioita, jotka vaikuttavat koko kulttuurikenttään." (Anna Eriksson kolumnissaan Turun Sanomissa 1.11.2013)

Tunnistin tuon Annaa kohdanneen kritiikin liian hyvin. Itse olin törmännyt siihen siinä vaiheessa, kun pyydettäessä ryhdyin kirjoittamaan muutamia levyarvosteluita Rumba-lehteen 15-16 -vuotiaana. Silloin, kun lukija oli eri mieltä toimittajan kanssa jostakin, mentiin lukijapalautteessa mieluummin henkilökohtaisuuksiin kuin puututtiin kritiikkiin.
Se on mielestäni aika tyypillinen itsesuojelumekanismi meille suomalaisille.
Kunhan vedät tekohymyn naamalle ja taputtelet kaikkia selkään, menee hyvin. Jos kritisoit, joudut vaikeuksiin.
Anna oli kyllästynyt tekohymyilyyn ja teeskentelyyn.

"Suosio taiteessa on täysin epäolennainen asia. Oikeastaan pitäisi pyrkiä olemaan mahdollisimman epäsuosittu. Silloin ainakin tekisi asioita sydämellä, eikä vain suosiota miettien." (Anna Eriksson Aamulehdessä 20.4.2012)

Huomasin jo varhain, että kirjoitukseni herättivät tunteita. Halusin sitä tai en. Siinä elämäntilanteessa mieluummin en. Kun yläasteopettajat yrittivät murtaa villin teinipojan psyyken tai omat vanhemmat riitelivät liiankin kanssa, muodostui pelastukseksi musiikki.
Musiikki ja kirjoittaminen.
Kohtaamini reaktioihin en ollut varautunut. Se mursi muutenkin heiveröisellä itsetunnolla varustetun teinipojan psyyken. Sen itsetunnon, jota oli yritti vahvistaa alkoholilla.
Se oli henkireikä omassa henkilökohtaisessa helvetissä.
Jossakin vaiheessa suljin kaikki tunteet ympäriltäni. Turrutin itseni. Olin elävä kuollut. Tapoin kaiken pahan. Koen elämässäni olleen puolentoista vuoden mittaisen mustan aukon, mistä en muista mitään. En halua muistaa. Suljin kaikki tunteet yhteen huoneeseen ja heitin avaimen viemäriin.
Kai sitä voi masennukseksikin kutsua.

"Ajattelin lopettaa urani ensi kertaa jo 25-vuotiaana." (Anna Eriksson Turkulainen-lehdessä 22.10.2013)

Rakkaus musiikkiin sekä taiteeseen herätti minut henkiin ja palautti maailmaan, josta tiesin jo enemmän.
Sain matkustella ja tavata maailmantähtiä, jotka söivät, joivat, paskansivat ja puhuivat samalla tavalla kuin minäkin.
Se antoi perspektiiviä. Tässä ollaan samassa veneessä kaikki tyynni. Pyörittiin keikoilla, baareissa ja kekkereissä selkään taputtelemassa tai taputeltavana.
Yritin miellyttää ihmisiä ympärilläni. Mitä enemmän miellytin, sitä enemmän sain taputuksia selkääni. Mitä enemmän hymyilin kuminaamahymyllä, sitä enemmän sain juomalippuja. Sitä enemmän huono olo vain kasvoi. Sitä enemmän piti turvautua keinoihin, jotka turruttivat omat tunteet.
Teeskennellä. Feikata. Pettää itseään.

"E­del­leen pe­rään­kuu­lu­tan omaa vas­tuu­ta te­ke­mi­sis­tään. Sen si­jaan, et­tä syyt­tää toi­sia, voi­si kat­soa pei­liin." (Uni­ver­sal Mu­si­cin silloinen ko­ti­mai­sen tuo­tan­non pääl­lik­kö Ka­ri Hyn­ni­nen suomalaisten musiikkialan ammattilaisten Ku­ka Mi­tä Häh -ryh­mäs­sä Fa­ce­boo­kissa 8. 4.2013 Annan annettua haastattelun Helsingin Sanomien Kuukausiliitteelle)

Tunnistan Annan kohtaamassa kritiikissä itseni. Tunnistan ne syyt, miksi Annalle muodostui paha olo. Toisin kuin esimerkiksi Kari Hynninen yllä luulee, Anna katsoi peiliin – eikä pitänyt näkemästään. Ymmärsin Annan syyt, miksi hän koki tarpeen puhdistautua. Hän koki itsensä likaiseksi. Likaiseksi ja musiikkibisneksen tahrimaksi huoraksi.
Tämä on Anna Erikssonin Puhdistus.
Tällä hän on päättänyt putsata oman pöytänsä, tuulettaa ilmapiiriä, tampata matot, pestä ikkunat ja puhdistaa sielunsa kaikesta siitä paskasta, mitä omaan kotiin on vuosien varrella tarttunut.
Itse taisin toimia vähän samoin Härmägeddön-kirjassa.
Ilmeisesti kaikki eivät koe tapahtumia samoin tavoin. Ainakaan sen perusteella, miten Anna ja minä olemme kohdanneet kritiikkiä. Ilmeisesti monille on suurenmoisen miellyttävä toimenpide mielistellä, nuoleskella, vähätellä ja panetella toisia alan kollegoita ja ammattilaisia esimerkiksi musiikkialan ammattilaisten Musiikki & Media -tapahtumassa Tampereella joka syksy tai Emma-gaalassa joka kevät.

"Emma-palkinnot eivät mielestäni edistä suomalaista musiikkikulttuuria, vaan ne edistävät suomalaisen musiikkikulttuurin rappiota. Voi sanoa ihan suoraan, että boikotoin koko Emma-instituutiota. Kaikkien palkittujen takaa pitää löytyä joku levy-yhtiön ihminen. Se on aina tämä, että ”minä loin tämän artistin." (Anna Eriksson Aamulehdessä 10.12.2012)

Kun itse kirjoitin kriittisen kolumnin Musiikki & Media -tapahtumasta Rytmi-lehteen syksyllä 2010, ei minulle käynyt valitettavasi yhtä onnekkaasti kuin Annalle, joka sentään sai ajatuksensa julki mediaan.
Ei, vaan lehden päätoimittaja Heta Hyttinen päätti hyllyttää kolumnini, koska kyseistä lehteä tultaisiin jakamaan tapahtuman messukassissa, minkä seurauksena potentiaaliset mainostajat saattaisivat saada väärän ja huonon kuvan lehdestä.
Kun en suostunut kirjoittamaan korvaavaa tekstiä, korvattiin tekstini mainoksella. Siinä vaiheessa tiesin lähtölaskentani alkaneen.
Vuodesta 2011 lähtien samalla kolumnipaikalla on kirjoitellut Jone Nikula.

"Hyöty oli ympäripyöreä nolla. Eräs tapahtumajärjestäjä tuli krapulaisena juomaan tarjoilemamme viinat levymme kuuntelutilaisuuteen ja eräs naispuolinen television veteraanitoimittaja yritti uida liiveihin, siinä kaikki." (Nalle Österman Musiikki & Media -tapahtumasta hyllytetyssä Rytmi-lehden kolumnissa vuonna 2010)

Itse en osallistunut tänä vuonna 16-19. lokakuuta järjestettyyn Musiikki & Media -tapahtumaan laisinkaan. Ehkä olisi pitänyt. Kuulemani perusteella tarjolla on ollut melkoiset bakkanaalit.
Jos korviini kantautuneet väitteet Tampereelta pitävät paikkaansa, on eritoten kolme pirkanmaalaista musiikkialan ammattilaista ansioitunut muun muassa sovinistisessa sikailussa, johon sisältyy muun muassa erään lesboksi tiedetyn lippukauppiaan kähmimistä tisseistä, perseestä ja hameen alta.
Erään pohjoissuomalaisen tapahtumajärjestäjän kerrotaan puolestaan käyttäneen 18-vuotiasta alastonta työharjoittelijaansa sushitarjottimena.
Gaalaillallisen yhteydessä järjestetyssä palkintoseremoniassa eräs tamperelainen pitkän linjan levypomo piti tunteikkaan puheen juhlakansalle ylistäessään tapahtuman erästä naispuolista tuottajaa vuolaasti pyytämällä illallisvieraita katsomaan tarkasti, kuinka kaunis tämä nainen onkaan.
Levypomon epäonneksi kyseessä oli tapahtumatuottajan pikkusisko. Salissa istunut isosisko oli tuntenut olonsa hieman oudoksi.

"Olen alkanut kutsua leikkiin osallistuvia ”perheeksi”. Joko kuulut siihen tai olet orpo. Perheeseen päästäkseen on suostuttava saneltuihin lainalaisuuksiin, lisäksi on pelättävä suosion menettämistä ja pyrittävä olemaan mahdollisimman tavallinen, jotta samaistuminen on helppoa. Vain tämän perheen jäsenet ovat suosittuja, muut eivät, tai sellainen käsitys suurelle yleisölle halutaan antaa." (Anna Eriksson kolumnissaan Turun Sanomissa 1.11.2013) 

Liekö sitten tässä kaikessa se syy, miksi esimerkiksi viimeiset seitsemän (7) vuotta tapahtuman yhteydessä Lost In Music -nimistä kaupunkifestivaalia järjestänyt Fullsteam-yhtiön presidentti Juha Kyyrö ilmoitti 21. lokakuuta omilla Facebook-sivuillaan vetäytyvänsä tapahtumavastuusta buukattuaan vuosien mittaan n. 700 artistia esittäytymään suomalaisille ja kansainvälisille musiikki-alan ammattilaisille.
– Perseellä tienaa ja rahalla saa, sen tiesi jo tamperelainen rockyhtye Popeda aikoinaan.
Tämä tiedetään kuulemma muidenkin Tampereen musiikkialan ammattilaisten keskuudessa paremmin kuin hyvin, sillä tämän vuoden Musiikki & Media -tapahtuman jälkimainingeissa on kuiskittu tässä ammattilaistapahtumassa kasvatettujen rahavirtojen ohjautuneen myöhemmin rajan taa muun muassa slaavilaiseen naiskauneuteen ja itäeurooppalaisiin eliksiireihin.
Tältä näyttää kuulemani mukaan suomalainen musiikkiteollisuus vuonna 2013 – että harasoo, bodka ja svoboda sinne Manseen vaan!

"Emma-tuomaristolle lyödään ehdokaslistat eteen. Vasta sitten tuomarit pääsevät vaikuttamaan siihen, ketkä ovat lopulliset ehdokkaat ja kuka voittaja. Vain kaupallisella menestyksellä on Emmoissa arvoa. Sillä ei tunnu olevan väliä, mikä on musiikillisesti ja taiteellisesti parasta." (Anna Eriksson Iltalehdessä 10.12.2012)

Entä mitä taiteellista arvoa Anna Erikssonilla on tarjota? Hänen kirjoitustensa innoittamana käyn kuuntelemassa Facebookiin linkitetyn kappaleen Jos mulla olisi sydän Annan viimeisimmältä albumilta Mana, joka palkittiin 20 000 euron arvoisella Teosto-palkinnolla tänä keväänä rohkeasta taiteellisesta irtiotosta.
Kappaleen kylmä ja kolea tunnelma ei temmannut ainakaan tätä kuulijaa mukaansa vielä tässä vaiheessa.
Koska joskus on hyvä poistua hetkeksi omalta mukavuusalueeltaan ja haastaa itsensä musiikin suurkuluttajana, päätin todistaa ensi kertaa elämässäni Anna Erikssonin elävänä lavalla Annan syyskiertueen avauskeikalla Turun Logomossa.
Se totta vie kannatti.

"Taiteen voima ei ole kommunikaatiossa vaan reaktiossa; siinä, mitä se saa aikaan, eikä siinä, mitä se kertoo. Lukematon määrä vaikuttavia taideteoksia olisi jäänyt tekemättä, jos niiden olisi pitänyt syntyä täysin tietoisessa mielessä ja katsojan ymmärrystä palvellen." (Anna Eriksson kolumnissaan Turun Sanomissa 2.2.2013)

Ulko-ovella törmään vanhaan tuttuun, Anna Erikssoniin nykyiseen keikkamyyjään Elina Ormaan.
Orma tuli tutuksi jo vuosia sitten, kun hän työskenteli Suosikki-lehden toimituspäällikkönä edesmenneen Jyrki Hämäläisen alaisuudessa. Orma sai tilaisuuden näyttää kyntensä lehden päätoimittaja, kun Seiska-lehteäkin kustantava tanskalainen Aller-kustantamo päätti 1998 ostaa isolla rahalla Hämäläisen selän takana koko Suosikin silloisen toimituksen ja perustaa Suomeen uuden nuortenlehden nimeltä Mix.
Siihen soppaan minutkin, 25-vuotias rocktoimittaja saatiin houkuteltua lupauksella useammista jutuista ja paremmista palkkioista. Tanskalaiskustantamon vakaa uskomus oli, että Suosikki saadaan nopeasti ajettua alas sen omalla toimituksella.
Vaan Tanskassa ei otettu huomioon tai ymmärretty Suosikkia vuosikymmenten ajan luotsanneen Jyrki Hämäläisen näkemystä ja kokemusta.
Vuoden päästä sain eräänä aamuna erikoisen puhelun. Sen puhelun tulen muistamaan lopun ikääni. Langan toisessa päässä oli itkuinen päätoimittaja Orma, joka ilmoitti, että koko Mix-lehden toimitus on saanut potkut.
Olin järkyttynyt ja shokissa. Tuskin sentään yhtä paljon kuin Orma, joka joutui toimittamaan saman suruviestin kaikille muillekin lehden avustajille.
Loppu hyvin kaikki hyvin. Orma löysi tiensä ohjelmatoimisto Welldoneen vuonna 2003 (vuodesta 2010 Live Nation), missä on saanut luoda huomattavasti hedelmällisemmän ja pitkäkestoisemman uran ohjelmamyyjänä muun muassa Anna Erikssonin, Anssi Kelan, Antti Railion, Don Johnson Big Bandin, Happinessin, Hearthillin, Herra Ylpön, Isac Elliotin, Jesse Kaikurannan, Jonna Tervomaan, Kengurumeiningin, Kim Heroldin, Kwanin, Lordin, Marikon, Martti Servo & Napanderin, Nicole Willis & The Soul Investigatorsin, Poets Of The Fallin, Sofia Sidan, Sunrise Avenuen, Tyyne Raunion ja Yonan kanssa kuin tanskalaisen lehtikustantajan heittopussina.
Uskon, että omiin kokemuksiinsa perustuen Orma jos kuka osaa ymmärtää ja hyväksyä suojattinsa kustannustoimintaan suuntaaman kritiikin.

"Se, että minun olisi pitänyt tehdä vain yhdenlaista musiikkia sen tähden, että levy-yhtiö saa maksimoitua tulonsa on minulle helvetin kyseenalainen tapa elää ja toimia. Jos siitä ei uskalla itseään irroittaa, ei ihmisenäkään ole kovin kummoinen." (Anna Eriksson Hymy-lehdessä 11/2013)

Logomoon on saapunut arviolta tuhatkunta Anna Erikssonin musiikin ystävää, etupäässä varttuneempia 40-50 -vuotiaita keskiluokkaisia naisia. Eräät ovat saaneet houkuteltua puolisonsakin mukaan. Mitenköhän Anna Erikssonin musiikkiteollisuuteen suuntaama kritiikki on vaikuttanut lipunmyyntiin?
Huomioni kiinnittyi lavalla pönöttäneeseen tutun näköiseen valkoiseen, Kumu-merkkiseen rumpusettiin. Näinkö on, että Kingston Wall -yhtyeestä tuttu virtuoosirumpali Sami Kuoppamäki kuuluu Erikssonin kiertuekokoonpanoon?
Konsertin on määrä alkaa 19.00. Se alkaa 19.08. Puheensorina vaikenee, kun valot sammuvat. Anna Erikssonin korkokenkien kopina kaikuu koko salissa hänen astellessa yläkerran takahuoneesta portaikkoa pitkin lavalle.
Lava on tyylikäs ja eleetön, niin kuin Erikssonilta sopii odottaa. Lavan keskiosan täyttää jylhyyttä uhkuva musta flyygeli. Konsertin ensimmäinen puolisko on pyhitetty etupäässä uran alkupuolen hiteille.
Kaikista katseista. Ei se mennyt niin. Jää. Juliet ja Joonatan. Kun katsoit minuun. Kuka saa sut nyt. Lintu. Pelasta mut häneltä.

"Urastani olen valtavan ylpeä. Jokaisesta vuodesta, jokaisesta levytyksestäni, siitä, että jaksoin lähteä rakentamaan uraani jo vuosia sitten itsenäisesti. Nuorille tästä alasta haaveileville haluan osoittaa, ettei tarvitse tehdä niin kuin muut. Voi pitää kiinni periaatteistaan ja arvoistaan, voi muuttaa suuntaa, ja saa ja pitääkin olla kunnianhimoa. Jos suunnitelmissa on hetkellinen menestys viihdemaailmassa, kannattaa tehdä juuri niin kuin käsketään. Jos taas tähtäimessä on luoda jotain uutta ja omaa, on useimmiten paras vain pitää päänsä." (Anna Eriksson Facebook-sivuillaan 8.4.2013)

Kappaleiden lomassa Anna jutustelee mukavia yleisölleen, kertoen kappaleiden herättämistä muistoista ja tunnelmista. Hän ei näytä millään muotoa häpeävän menneisyyttään, päinvastoin. Laulu soi intohimoisesti sekä uljaana ja virheettömänä. Ei, tämä nainen on sinut menneisyytensä kanssa. Nämä laulut ovat tuoneet hänet tähän pisteeseen – ja tänä iltana Logomon yleisön eteen.
Konsertin ainoa häiriötekijä löytyykin taaemmalla rivillä istuneesta naiskaksikosta, joille tuntuu olevan tärkeämpää kommentoida lavan tapahtumia äänekkäästi toisilleen kuin nauttia ammattitaitoisen laulajattaren upeista tulkinnoista. Kaksikko saa osakseen lukuisia tuimia katseita – myös minulta.
Jos ei osaa arvostaa konsertin harrasta tunnelmaa ja muuta yleisöä tuon vertaa, kannattaa mennä pubiin.
Onneksi riittävän monet tuimat katseet vaientavat lopulta nämä harvinaislaatuisen ajattelemattomat ja typerät naikkoset, jotta konsertin ensimmäinen puolisko saa ansaitsemansa huipennuksen, kun Eriksson päättää esittää oman tulkintansa Leonard Cohenin klassikosta Hallelujah.
Niin väkevä ja voimakas tuo tulkinta on, että kylmät väreet nousevat ensi kertaa iholleni illan aikana. Nämä väristykset eivät ole kuitenkaan kylmät ja koleat vaan pehmeät, lempeät.

"Olen ar­vos­tel­lut viih­de­maail­maa, mut­ta en kap­pa­lei­ta­ni. Ne ovat suo­si­tuim­pia ja kau­neim­pia lau­lu­ja­ni ja nii­tä on edel­leen ki­va esit­tää." (Anna Eriksson Helsingin Sanomissa 11.4.2013)

Reilun puolen tunnin mittaisen tauon jälkeen tunnelma muuttuu. Välissä Anna on ehtinyt vaihtaa vaatteet ja kenkänsäkin - pikkumustan mekko on vaihtunut näyttävään iltapukuun.Konsertin jälkimmäinen puolisko on pyhitetty pitkälti Mana-levyn materiaalille. Se materiaali on synkkää, koleaa, dramaattista, ahdistavaa ja hiukan pelottavaakin.
Sanokoot mitä vaan. Orjantappuran ruusut. Garden of Love. 53rd Street Last Virgin. Tikaritaivas. Kulje ohi. Paha mies. Maailma palelee. Jos mulla olisi sydän.
Hurjaa.
Jos ja kun musiikin tarkoitus on heijastaa, välittää ja synnyttää erilaisia tunnetiloja, on Anna Eriksson onnistunut. Hän on uskaltautunut heittäytyä tunteittensa vietäväksi ja piirtää uuden puolen taiteilijakuvastaan. Se kuva ei varmasti miellytä niitä, jotka ovat hyväksyneet markkinamiesten piirtämän kuvan Erikssonista.

"An­nan suu­rin ura­mo­ka on sen eng­lan­nin­kie­li­nen dan­ce/pop queen le­vy, jo­ka oli tie­tääk­se­ni täy­sin nei­din omas­ta ha­lus­ta teh­ty. Sii­tä tu­li flop­pi ja pet­ty­mys on nä­kö­jään vie­nyt toi­seen ää­rim­mäi­syy­teen." (Po­ko Re­kords -le­vy-yh­tiön toi­mi­tus­joh­ta­ja Epe He­le­nius suomalaisten musiikkialan ammattilaisten Ku­ka Mi­tä Häh -ryh­mäs­sä Fa­ce­boo­kissa 8. 4.2013 Annan annettua haastattelun Helsingin Sanomien Kuukausiliitteelle)

Tämä Annan itsensä itsestään muovaama kuva on kuitenkin aidompi ja rehellisempi kuin sellainen muovinen naamio, joka muovisesti hymyillen lausuisi markkinamiesten tyhjä iskulauseita.
Toisella puoliajalla Anna tarinoi kappaleiden välissä huomattavasti säästeliäämmin. Hän haluaa antaa musiikin puhua puolestaan. Musiikin ja tekstien. Tekstit ovat synkkiä ja rankkoja, säälimättömiäkin. Niissä naisen iho on revitty vereslihalle. Iholle kuivunut tuore veri peittää alleen aiemmat arvet.
Laulaako Anna Eriksson itsestään? En tiedä, mutta ei sillä ole väliä. Hän on lauluillaan antanut äänen niille kaltoin kohdelluille ja hyljityille sieluille, joilla ei ole voimaa ja rohkeutta nousta vastarintaan kokemaansa epäoikeudenmukaisuutta vastaan.

"Tämän ajan pahin ongelma on, että kaikki tähtää taloudelliseen kasvuun ja voiton maksimointiin. Menestys mitataan rahassa. Yksilöllisyys on viety niin pitkälle, että siitä on tullut massaa ja massalla on valta nostaa ja laskea." (Anna Eriksson kolumnissaan Turun Sanomissa 31.10.2012)

Anna tuntuu hakeneen Mana-levyn laulujen kuvaston parisuhdeväkivaltaa kokeneen naisen henkilökohtaisesta helvetistä, pakottaen kuulijan tuntemaan ja reagoimaan. Ei, nämä eivät ole helppoja lauluja. Nämä pakottavat tuntemaan ja ajattelemaan. Kärsimään.
Nämä laulut ovat jotakin täysin muuta kuin kaupallinen kertakäyttöpoppi.
Logomossa voi omin silmin todistaa, kuinka tärkeitä esittämänsä laulut ovat taiteilijalle itselleen. Hän suhtautuu niihin intohimoisesti ja koko sielullaan tulkintoihin heittäytyen. Harvinaista herkkua.
Encorena kuultava käännös Teit minusta sairaan ranskalaisesta Je Suis Malade -kappaleesta viimeistelee tämän vaikutelman. Myös Elina Orma on selvästikin ylpeä ja haltioissaan suojattinsa puolesta.

"Saanko mä kirota? Tän kerran? Koska keritään me ton daamin kanssa kuinka ympäri ja ämpäri tahansa, niin JOKA kerta, JOKAIKINEN kerta kun hän nousee lavalle, ni se on siinä SAATANA! Ei mitään kysyttävää. Ei mitään. HUH! Anna Eriksson <3" (Elina Orma Facebook-sivuillaan 23.10.2013)

Poistun Logomosta syvästi vaikuttuneena.
Muistan tämän päivän ikuisesti.
Tämä oli päivä, jolloin rakastuin Anna Erikssoniin laulajana.

Suomen Turussa sunnuntaina 2. marraskuuta 2013,

Teksti: Nalle Österman
Kuva: Turun Sanomat

Anna Erikssonin yhtye tällä kiertueella on:
Anna Eriksson – laulu
Mikko Mällinen – kosketinsoittimet, taustalaulu
Janne Kasurinen – kitara
Sami Kuoppamäki – rummut
Janne Rajala – basso, taustalaulu
Riikka Lampinen – sello

Ennakkoliput Anna Erikssonin tuleviin konsertteihin täältä.